keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Surullisin mielin.




Minä täyttelin tänään netissä vanhempainrahahakemusta, 
lapsilisää ja äitiysavustusta....
Soitin ystävälleni ja kysyin neuvoa Kelan vaikeisiin kysymyksiin...
Hän kysyi lopuksi olenko koskaan lukenut blogia Tästä kaikesta.
Vastasin etten ole, mutta kirjoitin pikaisesti nimen muistiin ja 
jatkoin hakemusten loppuunsaattamista miehen kanssa.
Lopuksi manailin pienempää vanhempainrahaa jonka olin arvioinut, 
ja vähennyksiä, joita niistä aina keksitään ottaa pois...




Sen jälkeen siirryin blogiin- Tästä kaikesta.
Ja olin aivan lohduton....
En kertakaikkeaan osaa pukea sanoiksi surua, jota tunnen.
Olen palannut blogiin ja lukenut vanhoja juttuja aina uudelleen, 
itkenyt ja surrut. Kuinka epäreilua elämä onkaan....
Kuinka vahva onkaan perhe, jossa pieni Senni sai elää ja kasvaa.
Kuinka ihanat vanhemmat tytöllä oli.




Aina uudelleen on turhauttanut manailuni vanhempainrahasta.
Tai mistään muustakaan arjen pienistä maallisista murheista...

Kyyneleet tulvivat vielä silloinkin kun kuuntelin, 
miehen laulavan lapsille iltalaulua.
Pitäisi aina muistaa olla kiitollinen siitä mitä elämä onkaan meille antanut...



Lähetän paljon voimia ja enkeleitä suureen suruun.

"Rakas lapsi pienoinen, 
nuku suojassa taivaan enkelten.
Enkelit uneen sinut tuudittaa, 
enkelit äitiä ja isääkin lohduttaa.
Me tiedämme et ole siellä yksin,
kuljet sielläkin käsityksin."


5 kommenttia:

  1. Yhdeltä istumalta läpi luettu koko yllämainittu blogi.. Hoivaan ja ohjaan työssäni päivittäin erityistarpeisia pieniä ja suuria selviytyjiä arjessa eteenpäin, joten tämä kolahti niin syvälle ja niin lujaa. Ikinä ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan, varsinkaan näiden erityisten enkeleiden kohdalla.. Jokainen uusi aamu on voitto!

    t. "Yövuorolainen" :)

    VastaaPoista
  2. Minä(kin) olen tehnyt aiemmin kehitysvammatyötä, ja ne pienet ihmiset todella muistuivat mieleen...Minullekin tämä kolahti todella lujaa.

    Sitä tuskaa kun ei voi ymmärtää miltä oman lapsen menetys tuntuu... :(

    VastaaPoista
  3. Kävin muutaman kirjoituksen lukemassa ja nyt pillitän sohvalla. Voi miten surullista. :( Ja niin epäreilua.

    VastaaPoista
  4. Minunkin täytyi useampi postaus lukea samaan syssyyn. Rankkaa varmasti kun tietää, että elo ei ole lapsen kohdalla pitkä. Heille voimia toivon!

    VastaaPoista
  5. Minunkin oli pakko kurkata ko. blogiin ja ilta menikin sitte lukiessa ja itkiessä :/ Miten elämä voikaan olla niin epäreilua. Mutta saimpahan ite ainakin miettimisen aihetta.
    Ja niinkuin Anniina totesit, saamme olla kiitollisia siitä mitä meillä jo on. Ja pitipä itse käydä lapsia katsomassa ja silittämässä heidän tuhistessa unilla.

    VastaaPoista